Kuka haluaa valmentaa?

Erityisesti taitolajien valmennus on ollut viime aikoina tiiviisti mediassa ja laji-ihmisten huulilla. Mikä on sallittua ja inhimillistä? Kuka johtaa ja valvoo valmentajan työtä? Mikä on vanhempien rooli lasten ja nuorten harrastuksissa? Tämä kirjoitus on fiktiivinen kuvaus siitä, jos mikään ei riitä. Kuka silloin enää haluaa valmentaa?

Kun nuori harrastaa tavoitteellisesti, sitoo harjoittelu koko perhettä. Treenejä on paljon ja kilpailut sekä leirit rytmittävät viikonloppuja. Kilpaurheilijalla on omat tavoitteensa ja hän on tosissaan. Oppiminen motivoi ja ruokkii edelleen uuden oppimista. Kisatilanne sytyttää, nyt haluan onnistua! Vanhemmat tukevat, kuskaavat ja kannustavat. Kilpailumenestys saa myös vanhemmat innostumaan, meidän tyttöhän on taitava! Nälkä kasvaa ja vanhemmat haluavat tuloksia, joka kerralla pitää onnistua. Urheilija paineistuu ja epäonnistumisia tulee. Ne olisivat yleensä turvallisia henkisen kasvun paikkoja, mutta jotain menee pieleen…. Onko tämä sittenkin valmentajan syy?

Valmentaja työskentelee taitolajeissa tiiviisti urheilijoidensa kanssa. Hän oppii tuntemaan yksilön luonnetta ja itsetunnon kulmakiviä. Hän pyrkii tukemaan kasvua ja rakentamaan tervettä itseluottamusta. Urheilija on yksilö ja ihminen, lapsiurheilija on etenkin myös keskeneräinen sellainen. Nuori tarvitsee harjoitusympäristön, jossa saa epäonnistua ja yrittää uudelleen. Hänen ei tarvitse olla kone, joka suoriutuu tasalaatuisesti yhä uudelleen. Mutta entä jos kasvattava ympäristö ei riitä?

Kilpaurheiluseuran ulkopuolinen rahoitus voi olla tuloksiin perustuvaa. Tarvitaan tuloksia, jotta saadaan näkyvyyttä, palstatilaa ja sponsorieuroja. Seurajohto edellyttää ammattivalmentajilta tuloksia, jotta seurassa olisi imua. Lajiliitoille raportoidaan tuloksista ja edustusurheilijoista. Hyvää valmentajaa tavoitteet motivoivat. Mutta mitä tapahtuu, kun tavoitteet eivät täyty?

Vanhemmat hermostuvat ja muuttuvat äänekkäiksi. He vaativat enemmän. Enemmän omalle lapselleen ja mielellään vähemmän muille. Urheilija paineistuu ja henkinen kireys siirtyy treeniin; keho ei enää toimi kuten pitäisi. Seurajohto reagoi huononeviin tuloksiin ja keskustelee valmentajien kanssa. Nyt pitää onnistua! Sponsorit hermostuvat muuten. Lajiliitostakin soitettiin jo ja kyseltiin mikä mättää. Valmentaja astuu esiin uudella tavalla. Sävyt harjoittelussa kiristyvät, nyt on pakko onnistua. Vaatimalla, puskemalla, huutamalla. Vielä enemmän, korkeammalle, linjakkaammin, nopeammin! Hymyile! Valmentaja muuttuu hirviöksi, joka on pahantuulinen ja äksyilevä. Harjoituksiin tuleminen alkaa jännittää. Harjoituskaverit eivät enää keskustele keskenään, vaan keskinäinen kilpailu nousee pintaan. Kierre on valmis. Joku kestää, joku ei, joku sairastuu. Kaikilla on sama tahtotila, mutta keinot ovat vääristyneet. Kuka viheltää pelin poikki?

Tätä ei ratkaise kilpailukiellot, kurintopitolausunnot eikä irtisanomiset. Tarvitaan pitkäjänteistä kulttuurityötä, koulutusta ja tukea valmentajille ja ennen kaikkea tukea vanhemmille. Taitolajeissa erikoistutaan varhain ja kulttuuriin kasvetaan. Tavoitteisiin tarvitaan laadullisia ja kasvatuksellisia asioita tulosten sijaan. Olisipa upea lupaus, että kilpaurheilijasta kasvaa luonteva oppija, varma esiintyjä ja hyvällä itsekunnioituksella varustettu kansalainen. Kuka uskaltaa luvata ensimmäisenä?